Kisaraportti: Nuts Karhunkierros 2019

Kolmatta kertaa Nutsilla

Viikko sitten lauantaina meni taas mieli ja nainen melkoista vuoristorataa. Vuoristot olivat todellisuudessa kaukana, mutta polkujuoksutossujen alla oli kolmatta kertaa jo tutuksi käynyt Karhunkierroksen vaellusreitti, jolla kyllä mäkeä riittää kiivettäväksi, jos ei nyt ihan vuoristotautia pääse potemaan. Tällä kertaa koin vesisateen, keväällä 2018 helteen ja 2017 lumisilla poluilla juoksun. Takana on sekä sääolosuhteiltaan, valmistautumiseltaan että juoksultaan kolme melkoisen erilaista matkaa. Ensimmäisellä kertaa juoksin 34 km ja kahdella viimeisellä 55 km.

20190521_144704
Näissä varusteissa lähdin matkaan.

Apua – mua jännittää!

Rukalle ajelimme taas tutulla porukalla torstai-iltana. Perjantaipäivä oli pienten lasten äideille melkoista luksusaikaa, sillä silloin tarvitsi huolehtia vain ja ainoastaan omista aikatauluistaan sekä muistaa syödä, juoda ja levätä kunnolla – sekä vähän shoppailla! Muuten onnistuin tässä hyvin, mutta lepääminen jäi vähiin. Lähdin porukastamme ainoana 55 km:n matkalle ja ilmeisesti siksi jännitin edellisen yön ja illan hillittömästi. Minä, joka nukun lähes joka yö 8 – 9 tuntia, nukuin kisapäivää edeltävänä yönä ehkä viisi tuntia. Lähtisin tällä kertaa tekemään omaa juoksuani. Kukaan ei tulisi muistuttelemaan matkan aikana, että vielä on loppunousut edessä, tai että pitäisi muistaa myös juoda. Olisi itse kuulosteltava omia tuntemuksiaan juoksun aikana ja painettava tarvittaessa jarrua, jos vauhti tuntuu liian kovalta.

Aamulla muun porukan nukkuessa Reetta lähti saattamaan minua Oulankaan vievälle bussille. Bussissa sain juttukaverin vieressä istuvasta naisesta, ja Oulangan luontokeskuksessa oli jo monta JTR:n tuttua odottamassa. Jännitys helpotti. Lähdin matkaan pitkissä juoksuhousuissa, pitkähihaisessa paidassa, jonka päällä oli vielä JTR:n T-paita. Liivinä oli Salomonin S/lab skin 5 ja kenkinä Salomonin Sense 2. Sukkina oli Inovin merinovillasukat, käsissä hanskat ja päässä buffi. Takin päätin jättää heti alussa reppuun, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä juostessa ei tullut kylmä (ainakaan ensimmäisten tuntien aikan), vaikka lämpöasteista oli vain muutama ja vettä tihkutti.

20190525_094252
Lähtökuopissa!

Matkaan!

Tällä kertaa en jäänyt viime vuoden tapaan lähtöryhmän häntäpäähän, vaan lyöttäydyin jonnekin puolen välin tienoille. Niinpä pääsinkin lähtölaukauksen jälkeen melko pian juoksemaan ihan kohtuullista vauhtia, enkä jumittunut pitkäksi aikaa hitaasti kulkevaan letkaan. Ehkä pari kilometriä lähdöstä huomasin tutunnäköisen paidan, kun JTR:n Juho tuli takaa ohi. Hänen vauhtinsa vaikutti sopivalta ja juoksurytmi hyvältä, joten päätin pysyä peesissä. Etenimme ehkä nopeammin kuin olisin itsekseni edennyt, mutta koska vauhti tuntui koko ajan hyvältä, jatkoimme yhdessä vuorotellen vetäen ja rupatellen. Pahoittelin Juholle sitä, että jäin hiillostamaan häntä, mutta matka taittui näin mukavasti ja ohittelinkin juoksijoita Juhon peesissä hieman rohkeammin. Välillä juoksimme yhdessä myös Vesan kanssa, ja pari sanaa vaihdoin myös Kirsin kanssa. Pian tsemppasimme myös 166 km:n matkaa sitkeästi maaliin asti taivaltanutta Teroa.

Juhon kanssa kuitenkin etenimme yhtä matkaa melko hyvää vauhtia Basecämpille asti. Ehdimme melko sopivaan saumaan kohtaan, jossa reittille liittyy 34 km:n matkalaiset, sillä A-ryhmä ja B-ryhmän kärki olivat meneet jo ohi, mutta surin massa oli vielä tulematta. Emme siis olleet riippusillalla ja huolloissa kaikkein kovimman ryysiksen aikaan. Matka Oulangasta Basecampille oli lähestulkoon juoksun euforiaa. Pieni tihkusade ei haitannut, se päin vastoin teki hengittämisen helpoksi. Oulankajoki ja myöhemmin Kitkajoki tarjosivat upeita luontoelämyksiä. Tuntui, että kroppa toimii ja mieli on hyvä. Sain juosta ja nauttia luonnosta!

D47A0596
Kuva: Guillem Casanova

Note to self – muista syödä ja juoda!

En ollut tehnyt tarkkaa suunnitelmaa syömisen ja juomisen suhteen. Eväänä oli 8 kpl geelejä, pieni minigrip-pussillinen irtokarkkeja ja toinen rusina-pähkinäsekoitusta. Lisäksi oli pari Cliff baria ja yksi pötkö blokseja ja vähän merisuolakiteitä. Selässä oli puolitoista litraa laimeaa energiajuomaa, ja kahdessa puolen litran lötkössä rintataskuissa oli vettä. Noin 15 km:n juoksun  jälkeen huomasin, että vasen käsi oli turvonnut ja kylmä. Tajusin, että en ollut juonut vielä kovinkaan paljon ja olin syönyt ainoastaan kaksi geeliä. Löysäsin ranteesta kelloa, lisäsin toiseen vettä sisältäneeseen lötköön elektrolyyttitabletin ja päätin alkaa keskittyä myös energian, nesteen ja suolan saantiin. Tämä ei juurikaan auttanut, ja sain kärsiä vasemman käden nakkisormista koko matkan. Kovin paljoa tämä vaiva ei onneksi haitannut etenemistä, kunhan en liiaksi pyöritellyt seikkaa mielessäni.

Vielä kulkee, mutta kulkeeko kauan?

Basecämpin huollossa täytin pullot ja nappasin suuhun pari suolakurkkuviipaletta. Mukaan otin kourallisen sipsejä, banaanin ja Jaffa-keksin ja lähdin kävelemään reipasta vauhtia eteenpäin samalla syöden matkalle poimimiani eväitä. Huollossa meni reilu kolme minuuttia.

Huollon jälkeen jatkoin matkaa yksinäni, ja juoksu tuntui edelleen ihmeen hyvältä. Vaihdoin pari sanaa Leenan kanssa, joka kärsi polvivaivoista, ja taas sain kiinni pari JTR:n perusmatkalaista, jotka sinnikkäästi etenivät kohti maalia. Noin 45 km:iin saakka kaikki sujui hyvin ja juoksu tuntui mukavalta. Pystyin juoksemaan ylämäkiä lukuun ottamatta kaikki pätkät. Kuitenkin muutama kilometri ennen Konttaisen huoltoa alkoi jaloissa painaa ja olo tuntua huteralta. Todennäköisesti olin syönyt ja juonut liian vähän, sillä kuutta geeliä ja huoltojen antimia lukuun ottamatta en ollut syönyt muuta. Vettä oli kulunut ehkä pari litraa. Ylämäissä jalat painoivat tonnin, mutta tasaiset ja alamäet pystyin kyllä juoksemaan, vaikka vauhti ei enää ollut sitä, mitä olisin toivonut. Konttaisen huollossa kävin vessassa ja nappasin taas mukaani kourallisen sipsejä. En tosin juurikaan saanut niitä alas ja löysin iljettävän sipsimuhennoksen liivini taskusta illalla. Huoltoon meni taas noin neljä minuuttia, ja pian olin viimeisellä 7 km:n etapilla, joka tunnetusti on koko reitin raskain lukuisine vaarojen kipuamisineen.

Ei kule, ei

Olo alkoi olla aika tukala. Olin läpimärkä ja jo aika kylmissäni, sillä melkein koko matkan oli satanut enkä ollut kaivanut takkia suojakseni. En tehnyt sitä tosin vieläkään, sillä päässäni kiersi vain ajatus siitä, että mitä reippaammin etenen, sitä nopeammin olen maalissa. Juttukaverit alkoivat olla vähissä, sillä letka oli siinä kohtaa aika harvalukuinen ja jokainen koetti selvitä mäistä parhaansa mukaan. Ylmäet olivat tuskaa, ja hetkittäin mietin, mitä hauskaa touhussa muka oli.  Alamäissä jalka kuitenkin vielä rullasi ja totesin homman menettelevän, sillä tiedin, että maaliin pääsy kyllä palkitsee. Valtavaaran päälle päästyäni en tavalliseen tapaan jäänyt ottamaan kuvia, sillä maisema oli sumun peitossa. Tiesin kuitenkin Rukan siintävän edessäpäin, mikä tuntui siinä kohtaa aika hyvältä. Valtavaaralta lasku sujui hyvin, mutta viimeinen nousu Rukalle oli vielä melkoinen tuskien taival. Siinä kohtaa muistin, miksi tunkkaustreenejä olisi kannattanut tehdä. On siis hyvä opettaa jalat nousemaan reippaasti mäissä ja portaissa myös väsyneenä.

Maali! (tuohon aikaan monessakin merkityksessä)

Kuten aina, viimeiset 500 metriä maaliin olivat, jos eivät nyt lennokkaat, niin ainakin pitkään aikaan vauhdikkaimmat. Aikaa oli kulunut 8 tuntia ja 14 minuuttia, mikä on tunnin vähemmän kuin viime vuonna. Vaikka lopun mäet tuntuivat monin kerroin viimevuotista pahemmilta, olin silti tullut myös ne nopeammin kuin vuosi aiemmin. Ehkä jotakin kehitystä siis kuitenkin oli tapahtunut!

Maaliin tullessani olin hetken vähän pöllämystynyt, sillä tuttuja ei sillä hetkellä ollut vastassa. Suurin osa 34 km:lle lähteneistä kavereistani oli vielä matkalla, ja oman juoksunsa huippuaikaan kiitänyt Reetta jo kortteerissamme. Menin huoltotelttaan keitolle, jonne Reetta tulikin pian vaatepussini kanssa. Teltassa oli kiva fiilis, Suomi oli juuri tehnyt voittomaalin Venäjästä, toisilleen tuntemattomat ihmiset jutustelivat kokemuksistaan ja ruoka maistui. Aloin olla kuitenkin jo aika kylmähorkassa märkien vaatteiden takia ja lähdinkin pian lämmittelemään saunan lämpöön, kun Reetta jäi vielä maaliin vastaanottamaan muuta porukkaamme.

Hetken päästä punaista mattoa pitkin maaliin saapuivat myös Annakaisa, Liis, Kati, Outi ja Riikka. Kaikki porukastamme tekivät hienot omat suorituksensa, joista oli ilo rupatella illalla. Tästä #pysytäänpolulla-tiimistä ainakin kolme juoksi Rukalla ensimmäisen pidemmän polkujuoksukisansa, mikä todistaa, että polkujuoksukärpäsen puremasta ei ihan vähällä selviäkään. Hyvin nopeasti myös viimeisten mäkien kaikista tuskaisimmat hetket peittyivät pitkän matkan selvittämisen tuottamisen endorfiinien alle.

Luojan kiitos – palautuminen etenee hyvin!

Jos oma juoksuni kulki viimevuotista paremmin, on suurin kehitysaskel tapahtunut palautumisessa. Illalla sain syötyä ja juotua hyvin ja seuraavana aamuna herätessäni totesin, että kovasti pelkäämäni jalkapohjavaivat eivät olleet palanneet. Lihakset reisistä ja pohkeista olivat toki kipeät, mutta parin päivän päästä olin jo valmis kevyelle lenkille. Myöskään vatsa ei regoinut viimevuotiseen tapaan, jolloin närästystä ja muista vatsavaivoja kesti melkein viikon. Nyt olo alkaa olla täysin normaali, mikä on superihanaa!

20190514_165708
Tiimihousut!

Jälkipuinti:

  • Jos kuntopohjaa on luotu hyvissä ajoin, on viimeisten viikkojen vähäinen treeni todennäköisesti vain hyvä asia (toukokuussa en juurikaan juossut jalkapohjavaivojen takia).
  • Lisää tunkkausta!
  • Suunnitelma energian saantiin ja nesteytykseen kannattaa tehdä ja siinä olisi hyvä pysyä.
  • Karkit ja pähkinät ovat matkalla turhia (ainakin, jos pystyy juoksemaan suurimmaksi osaksi) – geeleillä pärjää pitkälle, jos niitä muistaa syödä, ja huolloista saa välillä vaihtelua makumaailmaan.
  • Vesi + elektrolyytit ovat urheilujuomaa parempi vaihtoehto vatsalle.
  • Kuiva vaihtopaita olisi voinut tehdä poikaa jossakin huollossa tai viimeistään maalissa. Seuraavan kerran jätän siis vaihtopaidan ainakin maaliin kuljetettavaan pussiin. Pystyisi jäämään pidemmäksi aikaa kannustamaan muita maaliin tulijoita.
  • Taas kerran tuli todettua, että tällainen reissu irrottaa arjesta tehokkasti. polkujuoksukuplassa on hyvä olla.
  • Kotiinkin oli kiva tulla, ja oli ihanaa huomata, että kotona seurattiin väliaikoja ja puhelimen välityksellä GPS:ää tiukasti. Sain matkalla tsemppiviestin: “Hyvin menee, jatka samaan malliin!”
  • Polkujuoksukansa on supermukavaa. Ei ole väliä, millä matkalla olet ja millaisen loppuajan juokset, ja silti löytyy varmasti yhteistä jutun aihetta. Ihmiset tsemppaavat toisiaan täysillä ylittämään itsensä.
  • Kiitos taas kaikki polkuystävät! ❤

Sanna

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Create a free website or blog at WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: